Pateettisten valehtelijoiden kerho

Hänen silmänsä kimmelsivät kynttilän valossa, ja tarjoilija toi meille proseccoa. Hän hymyili valkoisen naamarinsa takaa hiukan, eikä naamari peittänyt hänen suutaan tai silmien siristystä.

“Mitä tämä on?” hän kysyi, ja Johanna reagoi nopeasti vastaamaan: “Prosecco? Venetsialaisten samppanjaa. Iljettävän makuista. Kippis.”

Koko pöytäseurueemme nosti maljan Venetsialle.

Joimme. Kolme meistä irvisti. Kolme näytti nauttivan.

Seitsemäs naamari ilmestyi selkäni taakse ja pyysi, että hän ja Isaac hymyilisivät kameralle. He painautuivat toisiaan vasten ja hymyilivät kameralle. He näyttivät hieman vaivautuneilta, mutta tiesin, ettei kyse ollut rakkauden puutteesta. He rakastivat toisiaan – hei eivät vain halunneet näyttää sitä kaikille sellaisella ärsyttävällä tavalla, jota niin monet muut harrastivat.

Katsoin prosecco-lasiani ja näin kameran väläyksen värjäävän prosecon pinnan täysin kiiltävän valkoiseksi. Nopeasti tempaisin lasin käteeni ja join sen tyhjäksi, kuin toivoen että tarpeeksi nopealla reagoimisella saisin huuhdottua salamavalon kimalluksenkin alas kurkustani. Ja että se lämmittäisi minua. Mutta juoma ei lämmittänyt. Olin erittäin kylmissäni. Mikään, mitä olin tänään nauttinut, ei voinut poistaa sitä inhottavaa ahdistusta, jonka tämä taianomainen paikka jostain syystä langetti ylleni. Kun siihen päälle vielä laskettiin Ciran kauniisti tuikkiva silmäpari, ohuentäyteläiset huulet ja viehättävä, elämäniloinen luonne täynnä uteliaisuutta ja kiitollisuutta, toivoin että olisin juonut vähemmän kahvia illan aikana. Nyt ainoaksi toivokseni jäi ennenaikainen sammuminen alkoholiyliannostuksen kautta, niin säälittävältä kuin se jo silloin kuulostikin mielessäni.

Viisitoista minuuttia myöhemmin olimme poistuneet baarista Venetsian öiselle campolle. Lukuun ottamatta meitä riemukkaita, hieman humaltuneita opiskelijoita ja huomattavasti humaltunempia opettajiamme aukiolla ei ollut ristin sielua. Kello oli kaksitoista ja odotin kuulevani kellotornin kuiskaavan jotain, mutta Venetsian hiljainen äänimaailma peittyi opiskelutovereitteni viimeisen illan haikeansuloiseen iloitteluun.

Se romanttisempi puoli Venetsiasta, jota olin koko neljän päivän retken ajan hapuillut, alkoi taianomaisesti terävöityä Ciran taakse häntä katsellessani. Päivisin niin kauniit mutta turistimassojen valokuvillaan sieluttomiksi imetyt talot loistivat kuunvalossa tavalla, joka oli minulle tuttu vain elokuvista, mutta sillä lisäyksellä, että ilmassa oli tietynlaista lempeyttä ja tuoksua, jollaisesta en osannut haaveilla.

En ollut mitenkään mielikuvituksekas. Totta oli, että olin arkkitehtiylioppilas ja ekskursiolla Venetsiassa, ja osasin luonnostella vihkooni mukiinmeneviä piirustuksia, mutta minulta puuttui se kirkas, utelias mieli, joka teki muista opiskelijoista niin lahjakkaita. On hauskaa, miten helposti sain oikeutettua itselleni olla laiska ja mielenkiinnoton, mutta tuon pienen hetken aikana, kuten kahdesti aiemminkin elämässäni, olin rakastunut – haltioissani tytön silmistä ja luonteesta ja sydämeni sykki kuin kaikuluotain. Ja ympäröivä maailma vastasi, ja aloin hahmottamaan sen kauneutta täysin uusin silmin ja korvin.

Samalla kuitenkin tiesin, etten voisi ikinä saada Ciraa. Pääsyy ei ollut ulkonäköni, tai edes hänen nykyinen poikaystävänsä, sillä vaikka hän olisi joskus yksin pimeällä, sateisella kujalla palelemassa, luontoni estäisi minua menemästä auttamaan häntä ja tarjoamaan hänelle takkiani. Itse asiassa suurin syy sille, miksen tehnyt enemmän pahaa muille ihmisille, ei johtunut hyvästä moraalikäsityksestäni vaan pikemminkin pelkuruudestani. Pelkurimainen luontoni esti minua ryhtymästä peuhaamaan useamman naisen kanssa (tai edes yhden, jos totta puhutaan). Se esti minua valehtelemasta ihmisille, ja vaikka silloin tällöin teinkin rikkeitä ja pieniä rikoksia, kuten latailin Fellinin elokuvia internetin syövereistä maksamatta mitään, ja vaikka jälkikäteen tunnustinkin usein pahan omatuntoni kavereilleni, ei se johtunut oikeasta katumuksesta, vaan eräänlaisesta kiinnijäämisen pelosta ja uskomuksesta siihen, että tunnustetusta rikoksesta raippaiskujen määrä puolitettaisiin.

Ja kuitenkin, opiskelutoverini pitivät minua hyvänä ihmisenä, minkä he mainitsivatkin usein sellaisen itsesäälisen läksytykseni jälkeen, jonka pidin itselleni piirrettyäni jotain huonosti tai saatuani huonon arvosanan työstäni. Mutta itseeni kohdistuvat syytökseni kertoivat kuitenkin jotain minusta: mikäli olin oikeassa kutsuessani itseäni luuseriksi ja narsistiksi, olin hirviö, mutta jos olin väärässä, silloinkin todellisuudentajuni oli vinksahtanut ja minussa oli korjattavaa.

Venetsian ainoa myöhän yön klubi piti taatusti yläkerran perheet hereillä. Se sijaitsi eräällä kapealla kadulla lähellä Rialton siltaa, joka oli ainoa kiinnepiste, jonka saatoin viinipäissäni ja hennon sumun keskeltä todistettavasti väittää ohittaneeni opiskelijaporukan kanssa siirtyessämme jatkoille. Naamaripäinen yhteisömme näytti jäänteeltä kuukautta aikaisemmin pidetyiltä vuosittaisilta Venetsian karnevaaleilta, ja naamarit olivat niin lumoavia, että kesti kauan, että saatoin tunnistaa kaikelta koristelulta ihmisen naamarin takana.

(Kesken eli ***)

ihastus, juhlat, naamari, Venetsia, yö