Lyhyt tarina,Rakkaus,Sota,Suru
Oli niitä päiviä, jolloin kirjoittaminen sujui kuin tanssi. Ja minä en osannut tanssia. Sormeni koettivat vuoroin valssia ja foxtrotia näppäimistöllä kompastellen, epäröiden ja antaen jonkin kummallisen jutun johdattaa niitä. Mutta se jokin ei ollut mielikuvitus, sillä vaikka sanat, jotka ilmestyivät ruudulle pitkän pohdinnan jälkeen, olivatkin fantastisia, niistä puuttui henki. Niinä päivinä koetin usein lähteä kävelylle ulos, vaikka taivas olisi näyttänyt harmaalta tai ikkunaa vasten olisi ropissutkin tasainen sade. Itse asiassa luulen, että pieni sade ei ikinä tehnyt mitään pahaa ajattelulleni, sillä sateen aikana ilmassa on enemmän happea kuin kuivalla säällä. Sen lisäksi pieni kylmettyminen ja hengästyminen, jonka liian pitkä promenadi ympäri kaupunkia sai aikaan, tuntui mukavalta vaihtelulta. Silloin tällöin jätin jopa käymättä suihkussa, kun palasin kirjoituksieni pariin, ihan vain kokeillakseni taas uudelleen jotain erilaista.
Ja sitten oli niitä päiviä, jolloin mikään ei olisi voinut tuntua paremmalta kuin kirjoittaminen. Niinä päivinä kirjoitin usein vain huvikseni. Saatoin esimerkiksi alkaa kirjoitella pieniä anekdootteja joistain retkistäni ulkomaille, tai aloin kuvailemaan mitä kattavimmilla repertuaarillani jotain sukulaistani. Se oli yleisin harrastukseni. Vaaristani kirjoitin erityisen usein. Hänen jakamansa kokemukset olivat jotain, joista hain loputonta viisautta nuoruuteni myöhempinä päivinä, ja siksi kirjoitin hänestä uudelleen ja uudelleen. Hän oli jo kuollut, mutta ehkä juuri siksi, etten ollut käynyt vierailemassa hänen luonaan hänen elämänsä viimeisinä viikkoina, vaikka muu perhe kävikin, tunsin pakottavaa tarvetta muistella häntä lämmöllä vähän väliä. Minulla oli muka ollut jotain parempaa tekemistä aina. Harmittelen senaikaisia päätöksiäni usein.
Vaarini oli erittäin lämmin ja kaunis persoona. Hän piti minusta usein huolta, kun olin pieni. Sain aina jäädä mummolaan satojen kilometrien päähän kodistani, kun muu perhe lähti jo kotiin lomalta, ja palasin pari viikkoa myöhemmin takaisin kotiin vaarin kanssa linja-autolla. Niitä hetkiä muistelen lämmöllä. Tuntuu käsittämättömältä, että silloin vielä niin iloiselta ja onnelliselta vaikuttanut vaarini osoittautui myöhempinä vuosina niin kyyniseksi ja surulliseksi persoonaksi.
Hän katui kaikkea, ja koko ajan. Ja vaikka olisin halunnut huomauttaa, että hän selvästi nautti lapsenlapsiensa seurasta eikä kymmenvuotiaille tytöille tulisi kertoa surullisia asioita omasta itsestä, en tietenkään tajunnut sanoa mitään noin fiksua silloin. Mutta luulen myös, että vaarille oli hyvä purkaa sydäntään lapsenlapsilleensa, sillä hänen vaimonsa ja poikansa tuskin osasivat kuunnella yhtä antaumuksellisesti ja tuomitsematta.
Erityisesti mieleeni jäi kerta, jolloin vaari istautui minun ja siskoni viereen, kun olimme leikkimökissä mummolan takapihalla leikkimässä. Vanhempani olivat kaupassa mummini kanssa, ja vaari vahti meitä yksin. Hän oli tiiraillut meitä pitkään ikkunan takaa työhuoneestaan kirjoituspöydän äärestä, mutta oli lopulta tullut ulos pitämään tupakan mittaisen tauon – niin hän sanoi. Ensin hän vain katsoi meidän kokkileikkiämme, mutta antautui lopulta ja avasi suunsa:
”Tytöt. Älkää te ikinä katuko yhtäkään päätöstänne elämässänne. Sillä muuten alatte pikku hiljaa harmittelemaan jotain toistakin loppujen lopuksi vähäpätöistä asiaa, jota ei kuitenkaan voi muuttaa. Ja sitä seuraa kolmas asia, jonka olisitte halunneet tehdä toisin. Siitä tulee loputon kehä.”
”Noidankehä!” huudahdin innokkaana, sillä ymmärsin, mistä vaari puhui.
”Oravanpyörä”, takelteli pikkusiskoni, mutta vaari ymmärsi varsin hyvin siskoni artikulointia ja silitti tämän hiuksia.
”Niin. Tein sen virheen kerran ja tässä olen. Koko elämäni on aivan pielessä ja haluaisin muuttaa kaiken”, hän sanoi, ”mutta kaikki juontaa juurensa yhteen tapaukseen. Ennen kuin Venäjä hyökkäsi Suomeen – muistatteko, vaari taisteli siinä sodassa… Ennen kuin Venäjä hyökkäsi Suomeen, vaari tutustui erääseen tyttöön.”
Vaarin mielivaltainen vaihtelu minä-muodon ja kolmannen persoonan välillä sai minut keskittymään tarinaan vain entistä tarkemmin, ja pudotin paistinpannun lattialle. Muovisesta astiasta kuului vain vaimea kolahdus, johon kukaan ei reagoinut.
”Se tyttö piti minusta kovasti. Ja hän oli erittäin kiva, ja kiltti ja taitava kaikessa, mitä hän teki. Mutta minä olin, mikä olin, enkä tiedä, pitäisikö minun itse asiassa katua jotain aiempaa tapahtumaa, jonka johdosta minusta oli tullut niin iljettävä. Vaan eipä se mitään auttaisi. Pidin tytöstä paljon, ja vietimme aikaa yhdessä. En vain ikinä pitänyt hänestä niin paljon, että haluaisin viettää hänen kanssaan koko loppuelämäni. Sitä on vaikea selittää. Arvostin häntä yli kaiken, eikä se ollut vain tykkäämistä velvollisuudentunnosta, koska hän piti minusta. Mutta tiesin, etten koskaan voisi olla täysin onnellinen hänen kanssaan, enkä koskaan tulisi olemaan hänelle hyvä mies kaikkine vikoineni. Näin itseni pettämässä hänen luottamuksensa kerta toisensa jälkeen, enkä halunnut pilata omaa enkä hänen elämäänsä pyristelemällä suhteessa, josta ei tulisi mitään.”
”Eeei, et saa lopettaa tolleen suhdetta jos kumpikin tykkäsi toisesta”, huusin pikaistuksissa vaarille, ja sillä koetin viestittää, että unelmat eivät ole helppoja mutta niitä varten pitää aina taistella, mutta olin vain lapsi, enkä saanut sanoja ulos suustani. Nyt, vuosien jälkeen, tiedän kuitenkin, että se suhde ei ikinä ollut hänen unelmansa. Että se oli ollut kokeilu, joka ei täysin toiminut vaarin mielestä.
Vaari kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Niin. Enkä ikinä oikein lopettanutkaan. En saanut sanoja suustani. En viimeisenä päivänäkään ennen rintamalle lähtöäni. Mutta sodan jälkeen en palannut enää takaisin samalle paikkakunnalle. En uskaltanut. Pohjimmiltani olin suuri pelkuri ja väärintekijä, vaikka Helsingissä, jonne pakenin menneisyyttäni, minua ei nähty niin. Siellä meitä katsottiin painavin mutta kunnioituksen siivittämin katsein. Ja toivon, ettei se tyttö jäänyt haikailemaan perääni, ja vaikka itse muistelin häntä lämmöllä kaikki nämä vuodet, en koskaan katunut päätöstäni lähteä pois hänen elämästään. Kadun vain sitä, että tein sen niin julmasti.”
Vanhempieni auto kaahasi mummolan pihaan, kuulimme sen takapihalle asti. Juoksimme heti autolle, sillä tiesimme saavamme jäätelöt. Vaari jäi yksin leikkimökkiin vielä istuskelemaan, raapien päätään tupakka vapaassa kädessään, ja mietin, miten kaiken sen sotimisen ja muiden ryöpytysten keskeltä hänen katkerimmaksi, kuluttavimmaksi ja raskaimmaksi jäänyt arpensa oli jokin, minkä hän oli aiheuttanut nuoren tytön sydämeen.
arpi, katumus, nuoruus, rakkaus, sota, tarina, vaari, vanhuus