Pateettisten valehtelijoiden kerho

Kaverini Mikko oli lomilla armeijasta, ja kutsuin hänet luokseni kahville. Kaikki meni hyvin, vaikka kahvi olikin pahaa. Sitten hän tekikin jo lähtöä, mutta eteisessä hän huomasi pöydällä lojuvan Pandan polku -lehden.

-Pandan polku, hän hymähti. -Luetko sitä?

Pudistin päätäni.

-Se tulee postissa kuukausittain, vaikken tilannut sitä. Unohdan sen aina pöydälle.

-Tulee? Muuten vain vai oletko…?

-No, meidän kesken, olen. Olen niin sanottu hyväntekijä ja maksan WWF:lle kuukausittain rahaa.

-Ei meillä opiskelijoilla ole rahaa. Tyhmää tuollainen.

Olin vähän aikaa hiljaa ja sulattelin hänen sanojaan, sillä olin tavallaan samaa mieltä. Sitten sanoin: -Niin. Mutta se menee parempaan käyttöön WWF:llä kuin jos pitäisin rahat itselläni.

-Ei ole totta. Tiedätkö edes mistä puhut? Suurin osa rahasta, jonka lähetät heille, menee johtajien ja työntekijöiden palkkoihin. Triviaaleihin asioihin. Laskun käsittelijä nyhtää varmaan pari euroa per kirje.

-Se onkin muuten sitten koko minun summani, nauroin vaivautuneesti. -En minä sinne sen enempää olekaan sijoittanut. Jätän kyllä rahaa elämiseen. Mutta minä luotan kyllä siihen järjestöön.

-Et saisi! Kaverini kiihtyi. Jos välität luonnosta, sinun tulisi toimia itse sen sijaan että tulet näiden huijareiden hönäyttämäksi!

-Minä en tiedä luonnonsuojelusta. Siksi maksan rahaa. Se ajaa saman asian.

-Ei aja!

Ja tuli hetken hiljaisuus. Näin, miten kaverini hengitti syvään mutta kiihkeästi. Vähän aikaa hän näytti raivokkaalta.

-Jos pitäisit luonnosta, tekisit jotain asian eteen, hän sanoi rauhallisesti.

Ja hän lähti. Ja minulla oli tarve sanoa jotain takaisin, mutten keksinyt mitään.

hyväntekeväisyys, keskustelu, luonto, panda, polku, ystävä